Vallankumouksen nuoret voittajat
Marta Tanagalla on harvinaisen kova tahdonvoima. Itsepäinen ja määrätietoinen nuori nainen on tulevaisuuden menestyjä, toisin kuin valtaosa Viron venäläisistä.
Hän tekee mitä tahtoo. Hän voittaa korkeushypyssä. Hän pääsee lukemaan lääketiedettä ensi yrittämällä. Hän oppii soittamaan nokkahuilua, vaikka ei osaa nuotteja.
Marta Tanaga on harvinaisen tahdonvoimainen nuori nainen. Tulevaisuuden menestyjä.
”Kerran kolmevuotiaana suutuin isoäidille. Karkasin ja lähdin äidin luokse. Kuljin kaupungilla
monta kilometriä äidin työpaikalle. Kysyin tietä vastaantulijoilta, jotta löytäisin perille”
, hän kertoo.
Aikuiset säikähtivät perin pohjin. Tuolloin vasta itsenäistyneessä Virossa oli paljon rikollisuutta ja muutenkin levotonta.
”Ymmärrän kyllä, miten he pelkäsivät, että minut on ryöstetty.”
Silti Marta kertoo tarinan lapsuudestaan ylpeyttä äänessään. Sinnikäs pikkutyttö teki mitä tahtoi.
Vähemmän ylpeä hän on kertoessaan mitä tapahtui pikkuveljen kanssa. Pikkuveli syntyi perheen iltatähdeksi Martan ollessa 13-vuotias.
Marta oli ulkoiluttamassa veljeään vaunuilla, kun joku ohikulkija luuli, että Marta onkin vauvan teiniäiti.
”Silloin sanoin, etten enää koskaan mene ulos veljen kanssa. Olen kuitenkin mennyt”
, hän nauraa.
Marta kuuluu siihen kolmannekseen virolaisista, jotka elävät venäjäksi. Hänen koko perheensä, sukunsa ja lähipiirinsä ovat Viron venäläisiä. Viro on maan virallinen kieli, mutta esimerkiksi äiti ei edelleenkään osaa sitä. Marta osaa, mutta hänkin oppi kunnolla puhumaan vasta viime syksystä lähtien, kun hän aloitti opinnot Tarton yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Samassa ryhmässä ei ole muita venäläisiä, on pakko puhua viroa.
Marta vaihtaa englanniksi, jos viron sanoja ei löydy.
Marta pitää itsestään selvänä, että kun menee uuteen maahan, on syytä opetella maan tavat ja kieli. Mutta Viron itsenäistyessä tilanne oli eri. Maassa oli valmiiksi Neuvostoliiton jäljiltä täysin ummikkoja neuvostokansalaisia, joilta lähti maa alta.
Sopeutuminen uuteen on ollut kovaa puolin ja toisin. Miten elää miehittäjän lasten kanssa?
”Tämä on kipeä asia virolaisille, mutta myös venäläisille.”
Viimeistään vuoden 2007 pronssiyön tapahtumat toivat pintaan kuinka syvä juopa virolaisten ja venäläisten välillä on. Virolaiset kokivat, että venäläiset eivät halua virolaistua ja venäläiset kokivat, että heidät ajetaan toisen luokan kansalaisiksi.
”Ikkunoiden rikkominen ja ryöstely ei ollut paras tapa ilmaista venäläisten protestia.”
Miten elää Virossa venäläisellä identiteetillä, erottaa identiteetti Venäjän valtiosta, olla samalla ylpeästi virolainen? Siihen ei tunnu löytyneen ratkaisua ainakaan 20 vuodessa. Neuvostoliiton maahan tuomia venäläisiä ei voida häätää pois kodeistaan, joissa he ovat syntyneet. Mutta Neuvostoliittokaan ei enää palaa. Maa on toinen.
”Meidän täytyy jotenkin pystyä elämään yhdessä, emme voi muuttaa sitä mitä on tapahtunut.”
Marta tuntee olevansa virolainen, mutta hän kokee olevansa samalla kulttuurisesti venäläinen.
”Venäläisillä on ainutlaatuinen kulttuuri, mutta huonoja hallituksia. Rakastan venäläistä kulttuuria.”
Marta syntyi täysin venäläisessä Narvassa ja muutti 8-vuotiaana Tallinnaan, jossa venäläisiä on noin puolet.
Venäläiset elävät omissa yhteisöissään, ja ovat vielä keskenäänkin hajanaisia. Osa, kuten Martan perhe, ovat menestyneitä ja hyvin koulutettuja. Osa on syrjäytynyt työttömyyteen.
”Venäläisille fasismin vastainen taistelu on hyvin tärkeä osa identiteettiä. Se liittää meidät yhteen
ajatuksella "me teimme sen". Virolaisille tärkeää on itsenäisyys myös ajatuksella "me teimme sen".”
Marta arvelee, että juuri fasismi ymmärretään eri tavalla, samoin äärimieliset ymmärtävät toisensa tahallaan väärin. Tätä voidaan helposti käyttää hyväksi.
Kulttuurinen vuoropuhelu ei ole alkanut. Neuvostoliitolla ja ennen kaikkea Stalinin väestönsiirroilla on pitkät varjot, usean sukupolven päähän.
Martankin juuret johtavat toisaalta Georgiaan ja Turkmenistaniin, mutta häneltä löytyy myös yhteys Suomeen. Yksi isoäiti on inkerinsuomalainen, Leningradin oblastista.
”Aivan lapsena hän puhui kuulemma suomea, mutta ei enää myöhemmin.”
Politiikka ei kiinnosta Martaa. Nyt hän antautuu yhtä suurella innolla lääketieteen opintopihin kuin lähes kymmenen vuoden ajan yleisurheiluun. Marta pääsi ikäluokkansa huipulle.
”Kaikillla urheilijoilla on rautainen tahto. Jos olet laiska, et saa urheilussa mitään. Mielestäni tämä periaate on tärkeä
muussakin elämässä kuin urheilussa. Siksi urheilu oli minulle tärkeää.”
Lähes 10 vuoden ajan urheilu täytti hänen elämänsä. Aktiiviura loppui koulun päättyessä. Urheilun tilalle tuli musiikki. Marta päätti opetella aivan nollasta soittamaan nokkahuilua. Martan huilunopettaja Signe Tafenau päivittelee myös, millä sinnikkyydellä nuori nainen alkoi opetella.
”Hän ei osannut aluksi nuotteja, rytmejä, ei mitään. Nyt vuoden jälkeen hän soittaa menuetteja.”
Menestyksen perintöä on tullut kotoa, sillä Martan vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet menestyneitä urheilijoita, ja kaikki korkeakoulutettuja. Isänsä jälkiä hän seuraa nyt myös ammatillisesti, koska isä on myös lääkäri.
”Saan sairaalassa harjoittelussa palkkaa vähemmän kuin McDonalsin myyjä!”
Marta ei vielä ole päättänyt mihin hän lopulta haluaa erikoistua. Toistaiseksi hän tietää vain yhden asian. Hän ei aio erikoistua naistentauteihin, koska hän ei halua joutua tekemään abortteja. Marta voi sen sijaan kuvitella menevänsä myös ulkomaille. Kielitaitoa on riittävästi, ja tahdonvoima ei lopu.
Kyse on vain siitä, mitä hän päättää haluta.
”Olemme voittajien sukupolvi.”
