Vallankumouksen nuoret voittajat
Markuksen isälle vastavirta oli Neuvostoliiton uhmaamista. Pojalle vastavirta on kaupallisuuden vastustamista.
Markus Lippusta voi kutsua rohkeaksi. Hän on vastavirtaan kulkija toisessa sukupolvessa. Markuksen isälle vastavirta oli Neuvostoliiton uhmaamista. Pojalle vastavirta on yhä voimistuvan kaupallisen virtauksen vahvistamista.
”Olen oppinut kriittisen ajattelun kotoa”
, sanoo nuorimies, jonka äiti on historian ja yhteiskuntatieteen
opettaja ja isä sosiologian professori. Koti on ollut poliittinen, ja Markus uskaltaa tunnustaa olevansa vasemmistolainen
uudessa Virossa, jossa puhaltaa vahva oikeistotuuli.
”Olen poikkeava”
, hän myöntää.
Markus ymmärtää, että kulutuksen palvonta on vastareaktiota sille, että neuvostoaikana tavaraa ei ollut. Mutta Markus ei halua liittyä suureen joukkoon, jolle tärkeintä on tehdä paljon rahaa ja näyttää se autoilla tai merkkivaatteilla.
Hänestä on surullista, että juuri kun kansalaisyhteiskunnalla on taas lupa olla olemassa, moni keskittyy vain omaan hyvinvointiinsa.
”Rahaa voisi olla juuri sen verran, ettei tarvitse ajatella sitä”
, hän miettii.
Markus ei muistele erityisellä kaiholla edes Viron kroonia, joka syrjäytti yhteisvaluutta ruplan, ja jonka tilalle tuli toinen yhteisvaluutta euro. Hän ei muista muuta rahaa kuin kroonin, joten se ei ole samanlainen itsenäisen Viron symboli kuin vanhemmalle sukupolvelle.
Maan suuret tuloerot sen sijaan surettavat häntä. Maa on noussut hätkähdyttävän nopeasti, mutta osa väestä on jäänyt jalkoihin. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on moninkertainen Suomeen verrattuna.
Markus on huoliteltu ja hänellä on avoin katse. Päälle päin ei näy, että hän on jäänyt kaksi kertaa auton alle ja kerran junan alle. Ilmiselvää eloonjääjätyyppiä. Sopisi sikäli yliajettuna ja silti tulevaisuudenuskoisena hyvin Viron symboliksi.
Markus on elänyt elämänsä kolme ensimmäistä kuukautta neuvostokansalaisena. Perhe asui Lasnamäen kaupunginosassa. Se on tunnettu kovana kivikylänä, jota asuttavat vain venäläiset.
Sen jälkeen kun Viro itsenäistyi 20.8.1991, maa oli pitkään kaaoksessa. Hyllyt olivat tyhjiä, neuvostosotilaat olivat yhä maassa, jauhot olivat kortilla ja bussit olivat suusta saakka täysiä, kun omalla autolla ei ollut varaa ajaa.
Markus ei muista tästä vaiheesta juuri mitään. Hänelle sen sijaan oli suuri tapaus se, kun perhe muutti Lasnamäeltä keskikaupungille Markuksen ollessa 3-vuotias.
Mieleen on tosin jäänyt se, että kotona tehtiin leipää, kun sitä ei saanut kaupasta.
Kertomukset neuvostoajasta - miehityksestä, kyydityksistä, poliittisesta vainosta, Suomen tv:n katsomisesta, sukkahousukaupasta ynnä muusta - ovat hänelle historiaa, jota on vaikea ymmärtää.
”Se on yhtä absurdia kuin Orwellin kirja 1984. On vaikea uskoa, että sellaista on ollut oikeasti olemassa.
Että väärästä sanasta voi joutua 25 vuodeksi vankilaan. On vaikea myös käsittää, ettei pääsisi ulkomaille.”
Neuvostoaika jätti jälkeensä venäläisväestön, joka on nykyään vajaa kolmasosa Viron asukkaista. Osa ei edelleenkään puhu viroa. He eivät myöskään miellä kuuluvansa Venäjälle. He ovat syntyneet ja kasvaneet Virossa. Osalla ei ole edelleenkään kummankaan maan kansalaisuutta, he ovat ”harmaan passin” haltijoita eli muukalaispassin haltijoita.
”He ovat koteloituneet omaksi yhteiskunnakseen, vähän niin kuin valtioksi valtiossa”
,
arvelee Markus eikä usko tilanteen muuttuvan viimeaikaisista integraatiohankkeista huolimatta. Asenteet ovat kovia molemmin puolin.
Hauras rauha rikkoutui samaan tahtiin kuin keskikaupungin liikkeiden ikkunat vuonna 2007 kuuluisassa Pronssiyössä. Pronssisotilas-patsaan siirrosta syntyi mellakka, joka riistäytyi käsistä. Keskikaupungin tuntumassa asuvalle 16-vuotiaalle Markukselle Pronssimellakka oli shokki.
”Tuntui täysin mystiseltä. Kun menit tutuille kaduille illalla, autot paloivat, ilmassa oli kumiluoteja.
Kuin sotaa.”
Venäläisten nuorten mellakointi keskikaupungilla ei välttämättä heijastanut pelkkää poliittista tyytymättömyyttä. Mukana oli myös muuta hulinointia. Integraation epäonnistumisesta alettiin puhua, mutta luottamuksen puute vain paheni Markuksen mielestä.
”Miten voi integroitua, jos ei puhu kieltä? Edes kaikki opettajat eivät osaa kunnolla viroa.”
Markus arvelee, että nuori venäjänkielinen polvi jakautuu kahtia: niihin, jotka hyväksyvät kaksikielisyyden ja niihin, jotka 12 kouluvuoden jälkeenkään eivät ole oppineet puhumaan viroa.
”Ummikkojen määrä kyllä tulee vähenemään. On täysin mahdollista että voi tulla uusi Pronssiyö. Emme tiedä
mitä venäläiset ajattelevat.”
Markuksen sukupolvi ei haikaile enää Suomesta siten kuin vanhempansa. Korkeintaan heitä kiinnostaa hyödyntää Suomen työmarkkinoita, ja tulla rakennustöihin, kun Virossa on lama ja alemmat palkat. Markus ei havittele Suomeen töihin.
”Ei missään tapauksessa! Se raha ei olisi sen väärtti, että joutuisin olemaan viikot pois kotoa.”
Markus haikailee Eurooppaan.
”Kävin 7-luokan kanssa ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla ilman vanhempia Ranskassa.
Olin oppinut kieltä koulussa, ranskalaisessa lyseossa. Se oli yksi avainkokemus.”
Viro on manner-Euroopan uloin valtio ja on palannut nopeasti vanhoille juurilleen itsenäistyttyään. Siksi Markus pitää luontevansa myös euroa, eurooppalaista rahaa.
”Se tuo meille turvaa. Samalla tavalla kuin NATO.”
Vaikka hän kulkee oikeistovirtausta vastaan, hän oli kuitenkin sukunsa ensimmäinen pitkään aikaan, joka on käynyt armeijan. Muut perheen miehet ovat onnistuneet välttämään neuvostoarmeijan. Pienikokoisena ja auto-onnettomuuden jäljiltä hänet sijoitettiin tiedusteluun.
Hän ei määrittele itseään niinkään isänmaalliseksi kuin kotirakkaaksi. Kotirakkaus kattaa kotimaan.
”Olen mieluummin kansainvälinen. Mutta kotimaa on minulle tärkeä”
, hän miettii.
Tulevaisuus voi sisältää opiskelua tai töitä ulkomailla, mutta Markus uskoo palaavansa sieltä kotimaahan.
Markus aloittaa syksyllä opiskelut Tarton yliopistossa. Alan valinta osoittaa myös eräänlaista vastavirtaa. Humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden lapsi lähtee lukemaan biologiaa. Hän uskoo olevan pelkästään hyväksi, että yhteiskunnasta kiinnostunut kaupunkilainen oppii luonnontieteitä. Vastavirtaan kulkemista tämäkin.
Mutta mikä hänestä tulee?
”En tiedä. Selviää sitten”
, hän sanoo ja kuulostaa niin luottavaiselta, ettei tee mieli esittää epäileviä kommentteja.
